Kotipesässä

"Huh, mikä reissu!"

Se taitaa olla tiivistys kymmenen viime kuukauden tapahtumista. Olemme kyllä saaneet elämää mullistavan kokemuksen ja oppineet yhtä sun toista. Kannatti uskaltautua.

Maisemat ja ilmat viime aikoina ovat olleet tällaiset; rauhaisaa eloa, kaunista luontoa ympärillä ja mahtavan aurinkoisia päiviä ja hetkiä. On se ihanaa olla kotona rakkaiden seurassa.

Ja Suomi, sinä olet kaunis.

Jälkikirjoitus...
Oli ihanaa myös pitää teitä ihmisiä ajantasalla eli päivitellä tätä blogia niin, että kuulumiset tuli noin viikottain raportoitua. Paljon jäi kertomatta, niin paljon ehti tapahtua, mutta ei tämä tähän jää! Innostus kirjoitteluun ja arkipäivän ilojen jakamiseen jäi, joten jatkossa voitte seurata ja lueskella kuulumisia uuden blogin kautta.

(Väritetty elämäni-nimeä se kantaa ja sinne pääset tästä "klik".)

Viimein, viimein, viimein...

Nyt alkaa jo jännittää, vatsassa asuvat perhoset ovat aukaisseet siipensä ja hipsuttelevat sisuskaluja. A-pu-a. Mietin jo, että mahtoiko tämä tuntua näin jännittävältä, kun lähdimme Suomesta tännepäin, mutta en muista.

Jännitystä lisää Norwegianin lakkoilu ja värinät siitä, että pääsemmekö varaamallemme lennolle. Tämän päivän, sunnuntain, tiedoitteen mukaan pääsemme lähtemään ja lennot eivät ole kuin korkeintaan myöhässä. Että saa nähdä millainen kotimatka on tiedossa ja koska...

Myös piukean pulleiden rinkkojen kantaminen tuottaa jo nyt tuskaa. En ole mikään voimamies, eli 20 kiloa selässä saa minut heilumaan. Toivottavasti Lontoon ruuhkassa kukaan ei tönäise minua, tai muuten jään sätkimään raajat taivasta kohden kuin koppakuoriainen. No, onneksi on Ossi nostamassa!

Ai niin, kävimmehän tänään taas hiukan herkuttelemassa...

Se oli nyt korkea aika herkulliselle, perienglantilaiselle Sunday Roastille. Tämä oli viimeinen mahdollisuus tälle kiistellylle aterialle, sillä aiemmat kokemukset eivät ole olleet mairittelevia. Ja tadaa! Vihdoinkin osui ja upposi, oli meinaan todella hyvin toteutetut annokset. Tiesimme, että Englannissakin osataan kokata!

Ossille ylikypsää nautaa, Outille broileria rapsakalla nahalla sekä tietysti kaikki mahdolliset lisukkeet: Yorkshire puddingit, kasviksia, kastikkeet, paahdettua perunaa sekä perunamuusia. Olipas kotoisan rehellinen ateria, joka kruunattiin tietysti jälkiruuilla...

Taaempana kirsikka-pavlovaa ja purkissa raparperipiirasta, mmmm...

Tuhdin aterian jälkeen takaisin todellisuuteen, eli mopin varteen ja pakkailemaan omaisuutta.

Mutta me teimme sen!!

Herra Westonsin luona

Tästä se kaikki lähti; meinaan vuonna 1878 Henry Westons alkoi valmistamaan siideriä ja sitä tehdään samoilla sijoilla vielä tänäkin päivänä.

Yrityksen johdossa ovat mukana Henryn lapsen-lapsen-lapset; Helen, Tim ja Henry. Lisäksi Helenen poika toimii yrityksessä siiderin tekijänä, eli suku on edelleen mukana tässä hommassa tiiviisti. Se oli mukava kuulla, että siiderin teko on luotettavissa käsissä.

(Tässä talossa asuu nykyään se nuorempi Henry Westons.)

Ja koska Westonsin suku on tehnyt niin maistuvaa siideriä jo niin kauan, olimme me paikan päällä tutustumassa siihen miten se oikeastaan tapahtuu!

Kaikkihan lähti tietenkin pienestä, niinkuin suurilla asioilla on tapana. Ensin omenat kerättiin käsin, murskattiin tonnin painoisella kivellä hevosen avustamana ja mehu kerättiin talteen.

Aikojen kuluessa välineet ovat tietenkin muuttuneet myös siiderin teossa ja "kivihyrrän" jälkeen siirryttiin puristamaan mehua tuolla vasemman puoleisella, kaivon näköisellä vempeleellä ja siitä taas askeleen kehittyneempi, oikean puoleinen puristin oli käytössä vielä vuoteen 1999. Uskomatonta!

Nyt tehtailla on neljä modernia, mekaanista omenapuristinta, jotka pauhaavat ympäri vuorokauden sadonkorjuun aikana, jotta siideriä saadaan kuljetettua ympäri maailmaa, aina kaukaiseen Suomeen asti. Pienestä siideritilasta on lähdetty, ensin hevoskärryillä siideriä vieden lähikaupunkien pubeihin, sitten höyryjunien avustuksella isompiin kaupunkeihin ja loppujen lopuksi ympäri maailmaa. Täältä niitä lähtee...

Mutta ehti Henry Westons muutakin elämän aikana tekemään kuin siideriä, hänellä oli yhdeksän lasta; 5 tyttöä, 4 poikaa. Muun muassa Westons Vintagea kypsyy tälläkin hetkellä hänen tyttäriensä mukaan nimetyissä valtavissa tammitynnyreissä. Henry ei tahtonut tunteettomasti numeroida säiliöitään, joten niitä oli nimetty niin tyttärien kuin esimerkiksi jalkapallojoukkueidenkin mukaan.

Kierroksemme päättyi tietenkin Westons-myymälään, jossa pääsimme maistelemaan myös kaiken tuon murskauksen, puristamisen ja kypsyttämisen tuloksia eli työn hedelmiä, ja siideri oli täälläkin yhtä maukasta kuin muulloinkin nautittuna. Henryyn voi aina luottaa.

Herkkuja, mutta minkälaisia herkkuja

Tällä kertaa siis herkkuja maailman huipulta.

Kävimme ruokailemassa Adam´s-ravintolassa, joka on palkittu muun muassa Michelin tähdellä.

Jännitystä oli ilmassa, kun iltaan piti valmistautua miettimällä; kummat ovat paremmat, rikkinäiset juhlakengät vai ehjät kangaskengät? Jälkimmäisillä mentiin, eikä meitä käännytetty ovelta pois. Onneksi! Sillä olisi ollut kurjaa jättää väliin tämä illallinen...

Alkuun saimme kolme erilaista keittiön tervehdystä, mutta kuvat jäivät niistä ottamatta, sillä vielä hiukan jännitti, vaikka olimme päässeet jo paikoillemme. Ja onkohan se oikein edes sopivaa ottaa kuvia hienossa ravintolassa? Päätin kaivaa kännykkäkameran esille, kun viereissä pöydässä istuvat rouvat räiskivät kuvia salamavalon kera. Luulen kuitenkin, että nämä nopeat näpäytykset antavat tunnelmaa siitä, mitä söimme.

Kania, verimakkaraa, persiljaa ja sinappia.

 Kampelaa, katkarapua ja punakaalia.

Peuraa, kurpitsaa ja ohraa.

Juustolautasen sekä portviini-lajitelman sai valita niin tahtoessaan ja mehän kokeilimme. 

 Vihreää teetä, limeä ja rahkaa.

Tummaa suklaata, lipstikkaa ja niittysuolaheinää.

Lopuksi saimme vielä kolme erilaista konvehtia. Yksi poksui suussa, toinen suli suuhun välittömästi ja kolmannessa oli toffeeta sekä seesaminsiemeniä ja pähkinää.

Tällainen oli siis viiden ruokalajin maistelumenu Adam´sissa. Aika herkku! Nautimme niin täysillä, että olimme kunniallisesti viimeiset asiakkaat, jotka lähtivät ravintolasta. Onneksi emme nauttineet yhdeksän ruokalajin menuuta, silloin olisimme lähteneet ravintolasta vasta yön pikkutunteina..

Kyllä tällaisesta ateriasta kuuluu nauttia hitaasti, hartasti ja jokaista annosta ihastellen. Varsinaisia taideteoksia, sanon minä!